22.12.2014

Pikajuna maailmojen halki

Jokainen kirjoittaja, bloggaaja tai kuka tahansa, joka työskentelee ison ja pitkäkestoisen projektin parissa kohtaa jossain vaiheessa kysymyksen siitä, onko hommassa mitään järkeä. Reitti tämän kysymyksen luo voi olla millainen tahansa, mutta uskon että jokainen käy tämän sisäisen taistelun läpi vähintään kerran ennen maaliviivaa.

On pelottavaa ja turhauttavaa kyseenalaistaa itsensä, työnsä ja kykynsä. Kun lähtee sille tielle, itsetietoisuus, epäilykset - kaikki ihmismielen tuotokset - ottavat nopeasti vallan ja voivat koitua koko prosessin tuhoksi. On liian helppoa jäädä jumiin pelkoihin ja muihin rajoituksiin, joita kehittelemme itsemme ja unelmiemme ympärille. Mutta joskus kaiken kyseenalaistaminen voi olla ainoa keino päästä eteenpäin, uudistua. Joskus on pakko panna kaikki hajalle, koska vain rikkinäisen voi korjata. Joskus täytyy antaa periksi ongelmille, jotta löytää ratkaisun. Joskus täytyy nostaa kädet pystyyn ja todeta, että ei kykene, ei osaa, ei tiedä eikä ymmärrä. Kukaan ei voi ottaa minua kädestä kiinni, jos puristan jyrkänteen rystyset valkoisina. Ironista, mutta totta.

Koen, että tässä vuodessa on ollut kysymys juuri tästä kysymisen, antaumisen ja uuden inspiraation etsimisen kierteestä. Syyskuussa kokosin erityisesti kesän aikana mielessä pyörineitä ajatuksia postaukseen, jolle annoin nimeksi Herääminen. Olen pitkin vuotta miettinyt, miksi teen sitä mitä teen, miksi kirjoitan, miksi tämä blogi on olemassa, millaisia päämääriä minulla on vai onko yhtään. Olen kysynyt itseltäni, miksi aloitin ja miksi jatkan. Miksi en luovuta, vaikka uin ajoittain kaulaa myöten tyhjissä papereissa ja sanoissa, jotka eivät sovi yhteen toistensa kanssa.

En kuitenkaan ryhtynyt silloin vastaamaan näihin kysymyksiin, vaikka aioin. Blogi vaipui uudelleen hiljaisuuteen, koska... Hitot, silloin en edes tiennyt, miksi. En tiennyt, mitä minulta puuttui. Tässä labyrintissä sitten harhailin kunnes löysin Otto Izakaya Expressin sekä Oton ja Alexin. kerta kaikkiaan mahtavat kaverukset blogin takana.

Esittelen poikien blogia lyhyesti, jotta pysyt kärryillä siellä ruudun takana. Perustasolla jutun juju on tämä: Otto ja Alex, halusivat tehdä jotain uutta ja erilaista, etsiä itseään, tehdä muutoksen elämässään. Tie vei heidät ensin Australiaan asumaan ja tekemään töitä vajaan vuoden ajaksi, minkä jälkeen he päättivät palata kotiin pidemmän kaavan mukaan: reissaamalla pitkin poikin Aasiaa reilun neljän kuukauden ajan. Blogin tekstit ovat Oton käsialaa, kuvat Alexin taideteoksia. Alex on ammatiltaan valokuvaaja, ja jälki on sen näköistä. Klikkaa linkkiä tuossa yllä ja ota itse selvää lopusta perusinfosta! Minä jatkan seuraavaksi pääasiaan.

Ensimmäinen lukemani teksti kertoi Oton ja Alexin seikkailuista Kambodzassa Angkor Watin temppeleillä. Upposin tekstin ja kuvien tunnelmaan välittömästi, matkustin hetkessä kauas pois arkisesta Suomen syksystä positiivisen energian ja vaikuttavien kokemusten maailmaan. Luin tekstin toisensa perään ja lopetin vasta kun kello oli kaksi aamuyöllä. Jätin blogiin pitkän haltioituneen kommentin, jonka Otto otti ilolla vastaan. Siitä lähtien olen seurannut blogia aktiivisesti ja nauttinut maailman kaukaisista aarteista Oton ja Alexin mukana. Käytän kommenttien kirjoittamiseen aikaa ja energiaa, jotta ne olisivat sekä kannustavia että hyödyllisiä. Näen vaivaa, ja se kannattaa.

Miksikö? Siksi, että Otolla on ainutlaatuinen taito herättää  miljöö, kulttuuri, henkilökohtaiset kokemukset ja niiden herättämät tunteet ja ajatukset henkiin persoonallisella tavalla. Siksi, että Alex vangitsee kaiken edellä mainitun kuviinsa kauniisti, tyylikkäästi ja monipuolisesti. Siksi, että kaikesta mitä nämä kaksi tekevät, välittyy aito kunnioitus ja rakkaus maailmaa, erilaisia kulttuureja, toisia ihmisiä ja luontoa kohtaan. Arvostan lukijana ja kirjoittajana erityisesti tunnetta, avoimuutta, rehellisyyttä, rohkeutta ajatella ääneen, sujuvaa ja elävää kieltä ja blogeissa tietenkin myös valokuvia, joista näkyy kuvatun kohteen lisäksi jotain, mitä ne ovat kuvaajassa heränneet. Otto ja Alex ovat antaneet minulle kaikkea tätä. Blogi on täynnä positiivista elämänasennetta, rohkeutta haaveilla ja toteuttaa unelmia, tahtoa mennä sinne minne muut eivät ole menneet ja vilpitöntä halua kannustaa toisia tekemään samoin. Olen hymyillyt, nauranut, huudahdellut, hämmästynyt, innostunut, tuntenut myötätuntoa, huokaissut helpotuksesta, liikuttunut - olen kokenut valtavan määrän erilaisia tunteita tässä pikajunassa erilaisten maailmojen halki. Olen löytänyt runsaasti hyödyllistä informaatiota ja muutaman uuden matkakohteen jo valmiiksi kilometrien mittaiselle listalleni.

Kaikkein merkittävin lahja, jonka olen saanut, on kuitenkin kokemus siitä, kuinka paljon voimaa sanoilla voi olla. Tämä tuli esille kahdella tavalla: toisaalta siinä, mitä Otto ja Alex ovat saaneet aikaan minussa ja toisaalta siinä, millä tavalla he ovat ottaneet vastaan palautteen, jota olen heille antanut. Sen jälkeen kun on täytynyt luopua kirjoittamisesta kokonaan yli puoleksi vuodeksi, tuntuu hienolta nähdä, että ajatukseni välittyvät sellaisina kuin ne tarkoitin ja että niistä on apua. Tietoni ja kokemukseni lukemisesta ja kirjoittamisesta ovat päässeet pitkästä aikaa hyvään käyttöön. Olen myös elävä esimerkki siitä, kuinka paljon voi saada aikaan tekemällä sitä mistä aidosti pitää. Otto ja Alex ovat sytyttäneet minussa juuri sellaisen inspiraation roihun, jollaisen toivon joskus antavani omille lukijoilleni. Otto ja Alex ovat motivoineet minua ajattelemaan ja uskomaan sekä luoviin että matkailuun liittyviin unelmiini, mikä on erittäin arvokasta erityisesti täällä harmaan talven keskellä.

Nyt näen huomattavasti kirkkaammin sen, miksi kannattaa kirjoittaa, miksi kannattaa yrittää silloinkin kun se on vaikeaa. Näen sen, mitä voin saada, jos vain jaksan kehittää tätäkin blogia niin pitkään, että se palvelee tarkoitustaan mahdollisimman hyvin. Olen lähempänä useita päämääriä ihan vain sen ansiosta, että olen saanut kulkea mukana teidän matkalla.

Kiitos, Otto ja Alex. Kiitos hienosta blogista ja ilosta, jota levitätte ympärillenne. Kiitos siitä, että olette noin innostuneita, että jaksatte jakaa ajatuksianne, fiiliksiänne, mielipiteitänne ja kokemuksianne toisten kanssa, että teette sitä mitä teette. Olette mahtavia tyyppejä molemmat!

Ja nyt jätän pallon teille, jotka luette tätä postausta. Käykää vilkuilemassa Oton ja Alexin tarinoita. Jos mielenkiintoa riittää, suosittelen lukemaan blogin kaiken sisällön. Niitä varten, jotka haluavat vähän pikaisemman katsauksen, olen listannut joitakin postauksia, jotka kolahtivat erityisen syvälle ja joiden arvelen antavan aika hyvän käsityksen kaverusten meiningistä.

1. Welcome
2. Explore Bali all around
3. Singapore by night
4. Shanghai in 24 hours
5. "Stressiloma Halong Baylla
6. Hanoi - Aasian Pariisi
7. Angkor WHAT - Angelina Jolien jalanjäljillä
8. Been there, Don det - Laos
9. Pokhara - maailman makeimpia maisemia
10. Taj Mahal - Maailman kaunein rakennus

Löydät Oton ja Alexin myös Facebookista, Instagramista, bloglovinista ja blogilistalta. Alexilla on myös omat nettisivut osoitteessa alexaalto.com

Noin, vilkuilkaa noita. Toivotan nyt hyvää joulua Otolle, Alexille ja kaikille jotka ovat lukeneet tämän tekstin. Palaan blogin pariin viimeistään vuoden vaihduttua uuden motivaation voimin.

Lopuksi vielä muutama biisi, joita kuuntelin tätä postausta kirjoittaessa:








15.12.2014

Sukellus

Seison meren rannalla yksin, lähes täydellisen hiljaisuuden ympäröimänä. Hiljaisuuden rikkoo vain meren kohina ja sen rinnalla kulkeva tuuli, jonka kuiskeesta yritän saada selvää. Hiekka tuntuu kuumalta jalkojeni alla ja tekee minut levottomaksi; haluaisin olla jo liikkeellä, haluaisin olla jo vedessä, mutta epäröin. En tiedä, pitäisikö minun lähestyä merta askel kerrallaan rannasta päin vai juosta suoraan veteen niin kovaa kuin pystyn. Vilkaisen oikealle vähän matkan päässä komeilevaa laturia kohti. Laituri on leveä, uusi ja tukeva, ja sen päähän on rakennettu valtavat portaat, joita pitkin voisin laskeutua suoraan syvään veteen. Minulla ei kuitenkaan ole tapana päästää itseäni helpolla, joten käännän katseeni kaukana vasemmalla siintävän niemen kärkeen. Niemi on kallioinen, joten pääsisin veteen vain ylittämällä useita mustia kiviä, joita vasten aallot löivät voimalla ja arvaamattomassa tahdissa. Vaikka löytäisin tien niemen kärkeen, voisin kaatua ja satuttaa itseni, jolloin matkani katkeaisi ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan. Vedän henkeä ja totean, että laituri ja niemi eivät ole vaihtoehtoja. Tehdäkseni tämän oikein minun täytyy olla rohkea. Minun täytyy antaa veden nielaista minut, kuljettaa minua kunnes löydän sen mitä etsin.

Aurinko tulee tervehtimään minua pilvien takaa, ja silloin näen Amyn, ensimmäisen päähenkilön jonka elämästä aloin kirjoittaa. Hän seisoo vedessä ja viittoilee innokkaasti minun suuntaani. Aalto tyrskähtää häntä vasten ja hän nauraa ihastuksissaan, onnellisempana kuin viimeksi tavatessamme. Hän pitää katseensa koko ajan minussa, vetoaa minuun koko persoonansa voimin, vaatii minua ottamaan ensimmäisen askeleen kohti syvyyksiä, Syvyyksiä, joiden takana jossain kaikki hänen ystävänsä ja vihollisensa yrittävät selvityä maailmassa, jonka ääriviivat minun pitäisi pian piirtää lukijoita varten, heitä varten, itseäni varten. Jossain tuolla meren keskellä on vastaukset kaikkiin kysymyksiin, jotka ovat sekoittaneet pääni ja luovuuteni. Jossain tuolla, tuntemattomassa, viileässä vedessä, meren tyrskyissä: siellä ne ovat, enkä yhtäkkiä enää tiedä, mitä vielä odotan. Suljen kaiken muun mielestäni ja juoksen, juoksen ja juoksen kunnes tulen Amyn kohdalle. Hän puristaa kätensä käteni ympärille ja nyökkää hyväksyvästi. Otamme yhdessä viimeiset askeleet ennen kuin sukellamme veden alle.

* * *

Alkusyksyllä kuvailin tuntemuksiani suunnilleen tällä tavalla. Olin pitkään kirjoittamatta, en edes vilkaissut Young Fightersin luonnoksia. En yhtä ainutta kertaa yli puolen vuoden aikana. En edes antanut itselleni lupaa ajatella juonenkäänteitä tai yksityiskohtia, joiden paikkaa yritin vielä vuosi sitten epätoivoisesti asetella oikeille paikolle.

Viime kuukausien ajan olen katsellut ja kierrellyt siellä ja täällä Amyn ja muiden romaanin henkilöiden lähellä, Olen kulkenut heidän ajatuksissaan ja tunteissaan tunnista toiseen, päivistä toiseen. Olen ottanut tekstin taas työstettäväkseni, ja olo on kuin olisin lähdössä sukeltamaan valtamereen ilman seuraa ja suojavarusteita.

Se tuntuu yhtä pelottavalta kuin kuulostaa.

Mutta nyt on aika taas kirjoittaa. Nyt on aika hypätä ja sukeltaa.

Ensimmäiseksi kirjoitin ensimmäisen luvun kokonaan uudelleen. Sen sisältö on nyt aivan erilainen kuin edellisessä versiossa, ja olen muutoksiin enemmän kuin tyytyväinen. Tietenkin luonnos on aina luonnos, joten pääsen parantelemaan sitä myöhmmin. En anna sen häiritä. Tavoitteeni on olla tällä kertaa järjestelmällinen ja ratkaista ongelmat siinä järjestyksessä kuin ne eteen tulevat, määrätietoisesti ja yksi kerrallaan. Istun koneen ääressä niin pitkään, että saan kirjoitettua edes muutaman sanan joka päivä. Ahmin päivittäin inspiroivaa ainesta, muunmuassa tv-sarjoja, elokuvia, blogitekstejä, musiikkia, valokuvia ja kirjoja. Täytän mieleni tunteilla ja ajatuksilla ja odotan hetkeä, jolloin ne räjähtävät ulos tekstin muodossa. Apunani on myös sekä uusia että vanhoja ystäviä, joiden läsnäolo ja tuki on korvaamatonta. Sen arvoa ei voi mitata.

Joululoma alkoi perjantaina kuin tilauksesta. Odotan suurella mielenkiinnolla, mitä seuraavat viikot tekevät luovuudelleni, kuinka ne herättävät tekstini henkiin.

Young Fighters on tullut takaisin. Minä olen tullut takaisin, Amy on tullut takaisin. Vaikka olenkin vähän kauhuissani, olen myös innostunut ja luottavainen. Uusi sivu on kääntynyt. Nyt sukelletaan eikä tulla ylös, ennen kuin tämä tarina on valmis kokeilemaan siipiään.

- Terveisiä flown kynnykseltä