21.1.2013

Genre - ystävä vai vihollinen?

Usein, kun puhutaan kirjoista, mainitaan genre. Keskustellessani jostakin kirjasta ystäväni kanssa ja jonkun kysyessä, millainen kyseinen kirja on, huomaan genren olevan ensimmäisiä asioita, jotka liitän keskusteluun. Se on lyhyt vastaus ja kertoo teoksesta jotakin, mutta kertooko se todella, millainen kirja on?

Kirjallisuuden jakaminen aikuisten kirjallisuuteen, nuortenkirjallisuuteen ja lastenkirjallisuuteen on helppoa, mutta kun aletaan puhua genrestä, tulee ongelmia. Nykykirjallisuus sekoittaa yheä useammin monia lajityyppejä. Toki on olemassa teoksia, jotka ovat uskollisia perinteille kuuluvat selvästi tiettyyn genreen. Entä sellaiset teokset, jotka ovat trillereitä ja jotka käsittelevät yhtä aikaa vaikkapa päähenkilön rakkaussuhdetta? Kumpi on pääasia, rikokset vai romanssi? Jos ne ovat tasapainossa, kumpaan genreen teos silloin todella kuuluu, vai kuuluuko se kumpaankin? Jos kuuluu, mihin hyllyyn se pitäisi sijoittaa kirjakaupassa?

Genren käsite ei siis ole aivan yksinkertainen, vaikka siitä on paljon hyötyä. Esimerkiksi kirjastossa käyminen muuttuisi pian loputtomaksi vaeltamiseksi, jollei hyllyissä lukisi, minkälaisia kirjoja ne sisältävät. Asiakas löytää genren avulla oikealle osastolle ja oikealle hyllylle kirjakaupoissa. Keskusteluissa genren mainitseminen  antaa toiselle käsityksen lukutottumuksistamme tai siitä, millainen kirjallisuus juuri sillä hetkellä on käsittelyssä.  Markkinoinnissa se toimii viestinä kohderyhmälle ja vetää siitä kiinnostuneita lukijoita puoleensa.

On kuitenkin hyvä muistaa, että yksi sana ei kerro koko totuutta yksittäisistä teoksista eikä edes koko lajityypistä. Esimerkiksi fantasiakirjallisuus sisältää monia eri alagenrejä, joiden sisältö voi poiketa toisistaan hyvinkin paljon. Jos genre ohjaa lukemista liikaa, saattaa kohdata pettymyksen valitessaan sattumanvaraiseti jonkin kirjan hyllystä, jonka sanotaan sisältävän fantasiaa. Jos asiakas on perinteisen fantasian ystävä ja sattuu kohtaamaan kaupunkiympäristöön sijoittuvan paranormaalin romanssin, hän saattaa ärtyä ja ihmetellä, onko häntä johdettu harhaan. Tästä syystä esimerkiksi fantasia ja paranormaali kirjallisuus tulisi asetella eri hyllyille.

Genre ja kategoria houkuttelevat lukijoita lähestymään yksittäisiä teoksia, mutta ne voivat myös säikäyttää osan ihmisistä pois. Ajatellaan vaikka jännistyskirjallisuutta. Siihen kuuluu trillereitä, luonnontieteellisiä rikosromaaneja, poliisiromaaneja, seikkailuromaaneja ja perinteisiä dekkareita. Aina ei tule ajatelleeksi, että trilleri voi sisältää dekkarin piirteitä (murhan ja sen ratkaisemiseen keskittyvän juonen) ja toisin päin (esim. nykyaikaisita teknologiaa ja kapinallisryhmän, joka suunnittelee joukkomurhaa). Dekkari on mielestäni liian yksinkertaistava sana kuvaamaan nykyaikaista jännityskirjallisuutta enkä mielelläni käytä sitä silloin, kun puheena oleva romaani muistuttaa enemmän trilleriä tai rikoksen tutkija on esimerkiksi patologi. Dekkari on myös niin yleinen määritelmä, että se liitetään sellaisiinkin teoksiin jotka eivät noudata perinteisen Christie-dekkarin rakennetta ja tyyliä. Lars Keplerin Hypnotisoijasta käytetään ilmausta "dekkari-ilmiö" - minun mielestäni ei pitäisi. Romaanissa tutkitaan murhaa, mutta siinä käydään läpi valtavasti henkilöiden ihmissuhteita ja se kerrotaan enimmäkseen muiden kuin tapausta tutkivan poliisin näkökulmasta. Dekkarin käsite yksinkertaistaa sen juonen, joten en ihmettelisi, jos joku jättäisi kyseisen kirjan lukematta siksi, ettei lämpene murha-tutkimus-ratkaisu -tyyppisille teoksille: perinteisille dekkareille.

Entä miltä Young Fighters-sarjan ensimmäinen osa näyttää genreä ajatellen? Kategoria on helppo nimetä, mutta senkään ei pitäisi antaa sokaista. Arvelen, että kohderyhmä asettuu johonkin 14-18-vuotiaiden kohdalle, mutta koska se on herättänyt kiinnostusta myös monissa 19-21-vuotiaissa sekä aikuisissa, siitä voisi pitää moni huomattavasti vanhempikin lukija. Entä genre? Vielä ongelmallisempi. Rikoskirjallisuutta se on ehdottomasti henkirikoksineen, sarjamurhaajineen ja mysteereineen. Sen yhteydessä voisi hyvin mainita myös romantiikan, mutta tämä johtuu enemmän päähenkilöiden iästä ja kohderyhmästä kuin tarinan vaatimuksista: on hyvin tavallista, että nuortenkirjallisuudessa esiintyy romanssi jollain tavalla. Young Fightersissa se ei kuitenkaan ole pääasia, joten en korosta sitä. Lievä scifin astekin siitä voidaan havaita, jos ajatellaan tietokonesirua, jonka Amy perii isoisältään. Tämä johtuu tarinasta, ei tietoisesta tiettyyn genreen pyrkimisestä. Siinä vaiheessa kun lähetän käsikirjoitusta eteenpäin, joudun valitsemaan genren. Kallistun nyt jo "nuorille suunnattuun jännityskirjallisuuteen" enkä usko tämän muuttuvan. Jännityskirjallisuuden elementit ja teemat ovat voimakkaasti läsnä niin ensimmäisessä osassa kuin tulevissakin Young Fighters-romaaneissa.

Lopputulos? Minusta genre on hyvä apuväline ja kaveri niin kauan kuin sen ei anna määrätä koko peliä. Jos siihen jää jumiin, se sekoittaa pään ja johtaa harhaan. Jos todella haluaa tietää, millainen jokin romaani on, se täytyy lukea.


Mitä mieltä te olette genrestä? Onko se teille ystävä vai vihollinen? Kuinka paljon se ohjaa valintojanne kirjastossa tai ostopäätöksiänne kirjakaupoissa? Vai luetteko kirjan sieltä ja toisen täältä välittämättä genrestä?

2 kommenttia:

  1. Miun ei pitäisi kai sanoa genrestä yhtään mitään ennen kuin oon lukenut SKS:n julkaiseman Genreanalyysi - tekstilajitutkimuksen käsikirjan, mutta ää, kun haluun sanoo mielipiteeni :D

    Eli joo, oon ite vanhoillisen kirjaston kasvatti - meidän kyläkirjastossa ei ole koskaan ollut erikseen hyllyjä sellaisille kirjoille kuin dekkarit, jännitys, sota tai fantasia. Ja rehellisesti sanoen inhoan nykyisissä lähikirjastoissani juuri sitä, että siellä kaunokirjalliset teokset luokitellaan johonkin ihme tyylilajeihin. Ihan luonnotonta!

    Mikäkö siinä luokittelussa mättää? Silleen yksinkertaisesti ilmaistuna: Kaikki. Ensiksikin se, että se ohjaa ihan törkeästi ihmisten lukuvalintoja: johonkin tiettyyn lajiin erikoistuneet ihmiset ei useinkaan edes vaivaudu käymään läpi muita hyllyjä kuin sen "oman lajin" (tämän yhteen lajiin jumittumisen näen itse lähtökohtaisesti huonona asiana), mikä vähentää mahdollisuuksia löytää uusia, mielenkiintoisia kirjoja eli ns. "vahinkolöytöjen" määrä tippuu alle puoleen (vaikka ne on parasta, mitä kirjastossa voi tehdä). Toisekseen hommassa mättää se, että genre- ja lajityyppirajat on loppujen lopuksi ihan uskomattoman väljät. Esimerkiksi kysymys siitä, tuleeko Edgar Allan Poen novellikokoelma sijoittaa luokkaan fantasia, kauhu vai jännitys on mielestäni ihan oikeasti pohtimisen arvoinen. Saman teoksen kun voi ihan huoletta luokittaa aika moneen kategoriaan. Huvittavaa on esimerkiksi se, että usein hyllystä "Sota" löytyy pelkästään maailmansotia tai PELKÄSTÄÄN Suomen sotia käsittelevää kirjallisuutta, vaikka eikö siellä kaiken järjen mukaan pitäisi olla teoksia aika monesta muustakin sodasta?

    Oho, tulipas romaani. Sattui vaan suoneen tää merkintä, kun itse tuossa suivaannuin pari päivää sitten ihan kokonaan tuohon lähikirjaston luokittelukäytäntöön, kun en luokittele monia kirjoja samalla tavalla kuin paikan henkilökunta enkä siis löydä sieltä yhtään mitään. Kaikkein kauhein luokitus, jonka olen tähän mennessä löytänyt, oli varmaan "romantiikka" yhdessä pääkaupunkiseudun kirjastossa. Varmaan tuollainen jaottelu edesauttaa joidenkin ihmisten lukuharrastusta, mutta minut se lähinnä karkottaa tosi monien hyllyjen luota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osuit kyllä naulan kantaan noiden ongelmien suhteen. Kirjallisuus on nykyään niin monimuotoista, että on varmaan mahdotonta keksiä luokittelusysteemiä joka ei vuoda, enkä oikein tiedä, onko sellaiselle loppujen lopuksi tarvettakaan. Teoksia pitäisi arvioida itsenään eikä pakottaa kapeaan (tai laveaan) laatikkoon - tai ainakin pitäisi muistaa se, että genre asettaa teokset väistämättä muottiin ja pitää se mielessä kirjoja valitessa ja lukiessa. Siihen oon myös törmänny että alkaa ärsyttää, kun joku kirja on jossain missä sen ei miun mielestä pitäis olla :D

      Poista