30.5.2012

Merkkipaaluja pähkinänkuoressa

Yläasteen alkaessa toinen Young Fighters-vuoteni oli jo hyvässä vauhdissa ja moni asia oli muuttunut. Olin muuttanut Helsinkiin, ympärilläni pyöri päivittäin uusia ihmisiä ja olin tulossa virallisesti teini-ikään. Silloin huomasin ensimmäistä kertaa kunnolla, kuinka paljon elämän tapahtumat voivat antaa inspiraatiota. Young Fightersin henkilöiden tunne-elämä sai lisää syvyyttä, kun pohdin ystävyyttä uudesta näkökulmasta: sitä, miten ystävyyttä voi pitää yllä satojen kilometrien päästä.

Kesällä 2005 olin halkonut ensimmäisen version totaalisesti osiin ja kehitellyt hiljalleen uusia ideoita. Hyvään vauhtiin pääsin vasta syksyllä, kun aloin kirjoittaa luonnoksiani koneelle. Siihen asti olin kirjoittanut pääasiassa käsin vihkoihin ja erilaisiin papereihin.

Syksyllä kohtasin myös ensimmäisen todellisen haasteen kirjoittamisessani: miten ensimmäinen osa pitäisi aloittaa? Miten saan lukijan mielenkiinnon vangittua jo ensimmäisellä sivulla?

Kirjoitin ensimmäisestä luvusta version toisensa jälkeen, mutta yksikään ei tuntunut toimivan. Jotain olennaista puuttui. Niinpä tartuin kynään ja muistikirjaan ja aloin kirjoittaa ylös satunnaisia Young Fightersiin liittyviä ideoita. Kirjoitin monessa erässä ylös kaiken, jonka olin jo lyönyt lukkoon ensimmäisen osan suhteen ja mietin juonen pohjalta, millä tavalla kirja pitäisi aloittaa. Jatkoin tällaista ideointia monta kuukautta, kunnes löysin oikean aloituksen kevätlukukauden aikana.

Ensimmäinen luku on ollut ehdottomasti yksi vaikeimmista luvuista kirjoittaa. Vuosien kuluessa olen muuttanut sen tapahtumia ja varsinkin muotoa kymmeniä kertoja. Olen muistaakseni joskus maininnut Behind the words-blogissa, että erityisesti muutaman ensimmäisen kappaleen muotoa olen hionut tähän mennessä kaikkein eniten. Yksittäiset sanatkin voivat olla merkittäviä mielenkiinnon herättämisen kannalta. En saa jaaritella liikaa mutta en saa myöskään jättää mitään tärkeää pois. Kaiken pakertamisen jälkeen ensimmäisen luvun pitäisi olla mielenkiintoinen ja koukuttava. Ei mikään helppo homma siis.

Keväällä 2006 kirjoittamisessani tapahtui siihen mennessä suurin muutos. Kirjoittamisesta alkoi tulla ajoittain vaikeaa ja raskasta, mikä johtui ennen kaikkea siitä että tajusin kirjoittavani laajaa kirjasarjaa. Tarkoitan sellaista todellista sydämessä tapahtuvaa tajuamista, joka avaa silmät ja sytyttää sielussa jotain uutta. 

Ensimmäiset kaksi vuotta olin kirjoittanut ilon ja onnen vallassa eikä mikään ollut tuntunut todella vaikealta, ainoastaan haastavalta. Olin keskittynyt sarjan ensimmäiseen osaan enkä ollut tullut ajatelleeksi, kuinka ison tarinan olin saanut kirjoitettavaksi. Kirjoittaminen oli siihen asti ollut niin helppoa myös siksi, että en ollut silloin kokenut vielä kovin suuria muutoksia omassa elämässäni enkä tiennyt elämästä vielä paljonkaan. Vaikka olin haaveillut kirjan kirjoittamisesta ja julkaisemisesta monta vuotta, en ollut tiedostanut kuinka merkittävää se olisi minulle ja läheisilleni. 

Kolmannen vuoden alkaessa olin siis aivan uuden tilanteen edessä. Yhtäkkiä tarina otti minusta otteen ja vei minut matkalle tulevaisuuteen. Henkilöiden elämä ei rajoittunut enää ensimmäiseen kirjaan vaan aloin nähdä mielessäni kohtauksia toisesta ja jopa kolmannestakin osasta. Minulle valkeni joidenkin ihmissuhteiden kohtalo ja ymmärsin joidenkin henkilöiden, muunmuassa päähenkilö Amyn tulevaisuuden kautta uusia asioita hänen menneisyydestään. Se ei kuulosta kovin loogiselta, mutta niin on käynyt huomattavan usein.

Aloin nähdä unia hahmoistani ja heidän elämästään, sukelsin kertaheitolla syvälle heidän sieluihinsa. Aloin yhä voimakkaammin kokea heidän tunteensa samalla kun he itse kokivat ne. Young Fightersin hahmot näyttäytyivät minulle yhä selkeämpinä ja tärkeämpinä, eikä minulla ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin matkustaa heidän kanssaan sinne minne hekin olivat menossa. Kirjan kirjoittaminen ei ole sellaista kuin luulisi - minä en aina keksi tapahtumia vaan löydän ne. Mitä enemmän asioita löysin, sitä enemmän aloin rakastaa tarinaa, ja tämä rakkaus on koko kehityksen avain. Kun tajusin rakastavani tarinaa ja sen henkilöitä sydämeni pohjasta, en voinut kuvitellakaan jättäväni sen kertomista kesken. Mitä tahansa kohtaisinkin, minun olisi kuljettava sen läpi ja kirjoitettava Young Fighters loppuun saakka. Tänäkään päivänä en tiedä, tarkoittaako se kymmenen vai kahdenkymmenen kirjan kirjoittamista, mutta toivon että jokaiselle kirjalle riittää paljon lukijoita.

Tämän uuden, voimakkaan oivalluksen ja tunnemyrskyn aikaansaannoksena syntyi ensimmäisen Young Fighters-romaanin toinen versio. Se ei ollut vielä sellainen kuin halusin, se ei ollut vielä lähellekään valmis eikä  niin hyvä kuin oli mahdollista, mutta se oli uusi ja siinä oli enemmän tunteita ja syvyyttä. Kirjoitin toisen version valmiiksi noin neljässä kuukaudessa. Se oli järjettömän lyhyt aika, mutta sen aikana kasvoin huimasti ja opin kirjoittamisesta enemmän kuin edellisten kahden vuoden aikana yhteensä.

Raivokkaan kirjoittamisen jälkeen olin uupunut enkä kyennyt tekemään kirjalle mitään puoleen vuoteen. Näin  jälkeenpäin se pitkä tauko tuntuu minusta saavutukselta. Vaikka olin niin hirveän nuori, vasta 14-vuotias, pystyin jättämään käsikirjoituksen syrjään ja odottamaan puoli vuotta. En antanut kirjoittamisen ottaa pakkomielteen muotoa, vaikka ajatus hyvän kirjan kirjoittamisesta neljässä kuukaudessa oli täysin järjetön.

Hymyilyttää aika tavalla, kun muistelen tuota aikaa.

Puoli vuotta odotettuani tartuin tulostettuun käsikirjoitukseen hiihtolomalla 2007. Silloin oli muistaakseni helmikuun loppu. Kirjoitin loman jokaisena päivänä 8-12 tuntia niin, että lopetin kirjoittamisen vain syödäkseni ja lukeakseni vähän. Muutamana päivänä taisin myös käydä luistelemassa yhden ystäväni kanssa. Suurimman osan ajasta vain kirjoitin intensiivisemmin kuin koskaan ennen.

Vähitellen prosessin tahti rauhoittui enkä enää välittänyt ajasta, joka kirjoittamiseen oli kulunut. Opettelin kirjoittamaan vain silloin kuin tuntui siltä.

Yläastevuosina pääsin monen hankalan vaiheen yli, jotka kirjalijan urasta haaveileva saattaa kohdata. Ensimmäinen oli tuo vaikeiden aiheiden käsitteleminen ja syventäminen - uskalsin opetella kirjoittamaan vaikeista aiheista. Toisen merkkipaalun ohitin pysähtymällä kuukausiksi - en enää pelännyt, että taitoni katoaisi jos en kirjoita koko ajan. Kolmantena opin heittäytymään täysillä inspiraation matkaan. En enää estellyt ideoitani tai yrittänyt ohjata prosessia järjellä. Annoin tarinan ohjata itse itseään enkä ole sen mieleenpainuvan hiihtolomaviikon jälkeen pelästynyt inspiraation voimaa, joka herää intensiivisen kirjoittamisen yhteydessä. Neljäntenä opin sulkemaan ajan kulumisen pois mielestäni ja keksittymään kärsivällisesti tekstini laatuun. Minulle ei ollut enää väliä, kirjoitinko nopeasti, vaan halusin kirjoittaa kirjastani hyvän, kiinnostavan, koskettavan ja kaikin puolin toimivan - juuri sellaisen kuin olin halunnut sen olevan siitä päivästä lähtien, kun Young Fightersin maailman ensimmäiset palaset tulivat esiin mielessäni.

Prosessin edetessä,
Booklover

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti