6.2.2016

Una Noche Loca

Tammikuun viimeinen keskiviikko vuonna 2016. Istun baarin penkissä kämppisteni seurassa. Toinen istuu vieressäni, toinen edessäni. Ajattelen heitä ja ystävyyttä ja etappia, jonka saavutin yhdeksän jälkeen tänä aamuna. Ajattelen yliopistoa ja sen mukanaan tuomia ihmisiä. Ajattelen tulevaisuutta, joka näyttää nyt ainakin yhden työpaikan verran paremmalta kuin muutama viikko sitten. Kello on kaksitoista, tai ehkä yksi, en tiedä, en ole juuri nyt edes ihan varma, mikä se kello oikein on ja miksi se on niin tärkeä. Muusiikki pauhaa ja luokanopettajafuksit meuhkaavat kaikkialla mihin katson. Kestohymy on muuttanut asumaan kasvoilleni. Tällaisten iltojen takia kannattaa taistella niitä kuuluisia tuulimyllyjä vastaan. 

Seuraavassa hetkessä juon siideriä toisen kämppikseni lasista ja mietin, mistä nämä kaksi enkeliä tipahtivat juuri minun elämääni. Olemme tunteneet toisemme vasta viisi kuukautta, mutta olemme jakaneet jo useita hymyjä, paljon naurua, jonkin verran surua ja ärtymystäkin. Olemme syöneet hyvää ruokaa, valvoneet yömyöhään drinkit edessämme. Olemme keskustelleet paljon. Olemme uskoutuneet toisillemme asioista, joista emme ole puhuneet ehkä kenellekään - ja jos jollekin olemme uskaltaneet, ne ihmiset ovat olleet osa elämäämme siitä asti kun olemme juuri ja juuri osanneet pukea kengät jalkaan. Tämä I, N & E -kolmikko on ollut olemassa vain hetken, mutta en osaa enää kuvitella sen puuttumista. Tämä side on tullut jäädäkseen.

Olen saanut hätkähdyttävän lyhyessä kaksi hyvää ystävää, joista loistaa maailmalle niin kirkas valo, että se häikäisee minua joka päivä. Nämä tytöt ovat niin ihania, niin kauniita, niin sielukkaita, että sydäntä särkee, eivätkä he edes kunnolla näe sitä. Toisinaan he ovat suorastaan suloisen sokeita omalle voimalleen, omalle tulelleen, jolla voisi polttaa köydet ainakin sadan ihmisen ranteiden ympäriltä. 

Toivon, että löydän elämäni aikana riittävästi sanoja ja tekoja, joilla voin auttaa heitä rakastamaan itseään vielä vähän paremmin. Toivon, että maailma antaa meille näitä iltoja vielä kymmenien vuosien päästä. Toivon, että he muistavat, että minä rakastan heitä, ja että he saisivat tästä tiedosta voimaa joka kerta, kun he sitä tarvitsevat.

Tajuan viimeistään nyt, että ei ole olemassa paljonkaan sellaista, mitä en tekisi heidän vuokseen.

Ei ole olemassa paljonkaan hetkiä, joina en olisi valmis istumaan alas ja kuuntelemaan, mitä noiden kahden silmäparin takana liikkuu.

Olen näistä tytöistä valtavan onnellinen. Vain olemalla olemassa he ohjaavat minua kohti sitä ihmistä, joka minun on tarkoitus olla. He saavat minut näkemään entistä paremmin, kuka haluan olla. He auttavat minua kokoamaan sieluni palasia takaisin yhteen aina, kun ne natisevat liitoksissaan. Heidän kanssaan minusta on tullut rohkeampi, avoimempi ja vahvempi ihminen. Kiitos, että ootte siinä <3

Ystävyys on mittaamattoman arvokas asia. Tänä iltana lupaan itselleni, että vaalin jokaista ystävyyttä kaikin mahdollisin keinoin ja kannustan muitakin tekemään samoin. Antakaa ihmisten kuljettaa teitä - myös niiden ovien taakse, joita ette ole uskaltaneet avata.


12.7.2015

Epäselvä nykyaika

Joskus toivon
että voisin siirtää maailman
hetkeksi menneisyyteen
Aikaan jossa kaikella oli paikkansa
ja ihmissuhteet kehittyivät yleisesti tunnettujen sääntöjen mukaan

Silloin ei tarvitsisi miettiä
onko sopivaa vilkuilla tien toiselle puolelle
vain nähdäkseen sen yhden ihmisen
Tai arvailla hiljaa mielessään
onko joku jo täyttänyt hänen sydämensä
vai etsiikö hän tietä juuri tämän sielun viileän kuoren sisäpuolelle

Joinakin päivinä haluaisin
palauttaa ihmiset rauhallisille teekutsuille
jotta he näkisivät toistensa hymyt ja kuulisivat toistensa ajatukset jo äänestä
jotta he voisivat keskustella kaikessa rauhassa
luontevasti ja luvan kanssa
kunnes tunteet loistavat otsalta

Toisinaan lyhyt sähkökatkokaan ei olisi pahitteeksi
Sellainen antaisi meille syyn lähteä pois
puhelimien ja hymiöiden ja tekstiviestien ja tietokoneiden äärestä
ja mennä spontaanisti koputtamaan toistemme ovia

Niin tosiaan
Jos jokin toimintamalli olisi yhä hyväksytympi tai selkeämpi kuin toinen
Jos voisimme hiukan useammin
vaihtaa yhteiset hetket ja jaetut hymyt kaksoispisteiden ja sulkujen tilalle
Jos odottavat ja tekevät osapuolet
eivät menisi jatkuvasti sekaisin

Emme ehkä kuluttaisi iltoja
turhasta jännityksestä tuskastuneen mielen seurassa
emmekä kirjoittaisi facebook-viestejä vain pyyhkiäksemme ne
taas hetken päästä olemattomiin
Emme pelkäisi niin kovasti vääriä signaaleja
joiden luulemme kulkevan sanojemme mukana
emmekä juoksisi karkuun kun meillä on
tilaisuus astua askel lähemmäs maalia

Emmekä ainakaan kysyisi itseltämme
kaiken tämän epäröinnin päätteeksi:
Miksi en tänäänkään sanonut mitään?

23.2.2015

Tarinoita tyhjälle paperille



Kuuntelen uusinta Nickelbackia, tarkemmin sanoen yhtä kappaletta uudestaan ja uudestaan ja katselen kuunsirppiä, joka loistaa minulle huoneeni ikkunasta. Musiikista virtaa energiaa ja ajatuksia, ja tuo kuu, se antaa minulle ihmettelemisen aihetta. Valkoista valoaan hohtava kaistale oli vielä hetki sitten huomattavasti kapeampi. Sillä aikaa kun kävin laittamassa teetä, se ehti leventyä niin paljon että se alkoi muistuttaa enemmän puolikuuta kuin sirppiä. Vai kävikö se sittenkään niin nopeasti? Ehkä ei, Mutta näky on hypnoottinen. Taivas on niin musta, läpitunkemattoman musta, ja sen keskellä näkyy vain tuo pieni valonlähde, joka on kuitenkin niin kirkas, että se näkyy Maahan asti. Nyt sen eteen on tullut pilviä, mutta pystyn silti erottamaan sen valkeuden pimeyden keskellä. Mieleeni hiipii ajatus, että joskus elämä on juuri tuollaista. Niin pimeää ja synkkää, ettei näe eteensä, niin vaikeaa ja epäreilua, että luulee jäävänsä lopullisesti maahan. Ja sitten tapahtuu jotakin, pientä tai suurta, kohtaa jonkun, jonka valo läpäisee synkimmänkin päivän. Eikä maailma näytäkään enää niin pahalta. Ympärillä ei lopulta olekaan niin pimeää, Sen tuo kuu minulle tänään haluaa kertoa. Sen, että aina on joku, joka voi olla minulle sellainen valo, toivo, onni ja ilo. Ja että minäkin voin olla sellainen valo jollekin toiselle, jos vain osaan tarttua mahdollisuuteen.

Kertaan mielesssäni viimeksi kuluneita viikkoja. Ajattelen ihmisiä, joiden kanssa olen viettänyt aikaani, keskustellut ja nauranut. Ihmisiä, joiden kanssa olen jakanut jotain, joilta olen saanut jotain ja joille olen voinut antaa jotain. Ajattelen blogimaailmaa, blogeja joita seuraan ja kirjoittajia niiden takana. Kämppiksiäni ja ystäviäni, perhettäni ja sukulaisiani, erityisesti yhtä melkein 100-vuotiasta teräsmiestä, joka ei ole koskaan kadottanut iloista asennettaan elämään ja joka vielä sairaanakin jaksaa miettiä, mitä minulle kuuluu. Ajattelen opiskeluani, loputtoman kiehtovaa pääainettani ja kandiani, jonka parissa päiväni nyt kuluvat. Olen saanut oppia niin valtavan paljon, ja opin edelleen. Joka kerta tarttuessani uuteen kirjaan saan nähdä, mitä olen oppinut ja kuinka oppimani auttaa minua lukemaan syvällisemmin, tunteellisemmin, tarkemmin ja innostuneemmin. Ajattelen luovia proosatekstejäni, projekteja, joita on nyt käynnissä kolme. Ne kaikki ovat erilaisia ja aivan eri vaiheissa, ja voi kuinka innoisssani olen niistä. Yksi on ollut osa minua jo vuosia, toista työstän hyvän ystävän kanssa, ja kolmas sain inspiraationsa kahden oikean ihmisen todellisesta kohtaamisesta. Jokainen niistä etenee vaihtelevaan tahtiin, vuorollaan, mutta etenee joka tapauksessa.

Ajattelen kaikkea tätä ja hymyilen hymyä, joka on noussut kasvoilleni varpaista saakka.

Juuri nyt olen kaikkein kiitollisin ihmisistä, jotka pienillä sanoillaan saavat valtavasti aikaiseksi. Yksi muistutti minua tosiasiasta, joka oli ollut minulta hukassa. 

"Sä osaat luoda tarinoita tyhjälle paperille." 

Jäin miettimään tätä yhtä lausetta pitkäksi aikaa. Kuulin sen epäuskon hetkellä, vaikeana päivänä. Kuusi sanaa, vain kuusi sanaa. Ja silti niissä on niin paljon voimaa, että ne saavat minut muistamaan, mitä osaan. Ne lohduttavat ja auttavan näkemään verhon taakse, siihen yhteen asiaan joka on aina minussa: kirjoittamiseen. Sen minä osaan. Sen minä voin tehdä. Kirjoittaa voin aina, vaikka kaikki muut vaihtoehdot olisi viety. Tämä on lohduttava ajatus.

Toinen ilopilleri, kämppikseni itse asiassa, sanoi uskovansa minun kykyihini, puhui siitä kuinka osaan kuvailla asioita. Paikkoja, ihmisiä, tilanteita, tunteita. "Käytä sitä. Muutkin vielä huomaavat sen." Tämän kuulin, kun hän oli lukenut parikymmentä sivua minun tekstiäni. Vain 20. Hämmästyttävää! Olen todella onnistunut jossakin.

Ja sitten Otto, josta kirjoitin ennen kuin vuosi vaihtui, lämmitti sydäntäni aivan ihanalla kannustuksella, kun mainitsin hänelle kandini. "Sä teet siitä matskusta vallankumouksellista" -> voiko parempaa kannustinta antaakaan? Haleja sinne ruudun taakse <3

Kaksi ihanaa ihmistä, joita tapasin viime viikolla, mainitsivat palon, intohimon. Kuinka minusta huokuu aito into ja tahto tehdä tätä, mitä teen: kirjoittaa, luoda tarinoita, jakaa ne toisille, ja lukea toisten kirjoittamia tarinoita. Kuinka sen aikaansaama onnen tunne hehkuu silmissäni ja tekee heidätkin iloiseksi. Nämä hetket ovat kullanarvoisia, On aina hienoa, kun joku voi olla silminäni jossakin, minne en itse voi päästä. 

Viimeisimpänä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä. Kandini aihetta kehuttiin mielenkiintoiseksi, ja vielä siellä missä vähiten osasin odottaa. Ja ensimmäiset kappaleet, jotka luonnostelin uuteen kirjaan, herättivät lukijassaan parhaan mahdollisen reaktion: mielenkiinnon, halun lukea lisää.

Kaikki nämä pieniltä tuntuvat sanat ovat minulle suuria, ja siksi halusin jakaa ne. Ihmeellisintä niissä on se, että ne kaikki tulevat ihmisiltä, jotka ovat vasta alkaneet tutustua minuun. Olen kiitollinen siitä, että ihmiset, joille olen niin uusi, uskovat minuun tällä tavalla ja vielä ilmaisevat sen.  He antavat minulle uskoa itseeni, uskoa kirjoittamiseeni. He osoittavat, että en taistele turhaan löytääkseni oikeat sanat, oikean tunnelman, oikean rakenteen. He muistuttavat minua siitä, että olen kirjoittaja. Siitä, että en lakkaa olemasta sitä silloinkaan, kun kirjoittaminen ei suju ollenkaan niin hyvin kuin haluaisin. 

Mieleeni palaa useita kysymyksiä, joita pohdin viime kesänä ja syksynä. Mitä kirjoittaminen on, miksi kirjoitan, mikä kirjoittamisen merkitys on. Kuinka medialukio ja yliopisto vaikuttavat minuun kirjoittajana ja lukijana. Miten tarinat syntyvät. Mietin, mihin tartun ensimmäisenä. On niin paljon ajatuksia, jotka haluavat tulla sanoiksi, ja se tekee minut iloiseksi. Niin valtavan iloiseksi, että voisin melkein itkeä. 

Jään kuuntelemaan Nickelbackin kappaleen sanoja. Melodiaakin. Tässä kappaleessa on jotakin todella iskevää. Ehkä siksi, että se tuntuu kuvaavan elämääni sellaisena kuin se nyt on. Jotain on tulossa, jotain on tapahtumassa. Taistelu paremmasta on alkamaisillaan, eikä sitä voi pysäyttää.

This is the fight that we have been waiting for
And there's no sense in running
The Hammer's coming down

Eikä voi kääntyä takaisin...

Mutta, taistelun tuolla puolen, jossain...

If there's one thing I can promise you
We'll see the light again

Holding on
We will make it to the dawn
It will be here before long

Hold on
If we can find the light 
we can find our way back home

Jossain on valo, jossain on koti. Mutta nyt on aika olla matkalla, aika taistella, Ja minä taistelen. Luon tarinoita tyhjälle paperille. Muutan kipeän kauniiksi, pahan hyväksi, hyödyttömän merkittäväksi. Annan mielille ja tunteille äänen ja muodon. Käytän sanojani siihen, minkä parhaiten osaan.

Kiitos teille ihanille, mahtaville, hienoille ihmisille, jotka olette elämässäni. Kiitos, että jaatte minun kanssani tätä sekalaista matkaa, jota kutsun kirjoittamiseksi. Kiitos, että olette minun kuuni mustassa yössäni. Ilman teitä tätäkään tekstiä ei olisi.

22.12.2014

Pikajuna maailmojen halki

Jokainen kirjoittaja, bloggaaja tai kuka tahansa, joka työskentelee ison ja pitkäkestoisen projektin parissa kohtaa jossain vaiheessa kysymyksen siitä, onko hommassa mitään järkeä. Reitti tämän kysymyksen luo voi olla millainen tahansa, mutta uskon että jokainen käy tämän sisäisen taistelun läpi vähintään kerran ennen maaliviivaa.

On pelottavaa ja turhauttavaa kyseenalaistaa itsensä, työnsä ja kykynsä. Kun lähtee sille tielle, itsetietoisuus, epäilykset - kaikki ihmismielen tuotokset - ottavat nopeasti vallan ja voivat koitua koko prosessin tuhoksi. On liian helppoa jäädä jumiin pelkoihin ja muihin rajoituksiin, joita kehittelemme itsemme ja unelmiemme ympärille. Mutta joskus kaiken kyseenalaistaminen voi olla ainoa keino päästä eteenpäin, uudistua. Joskus on pakko panna kaikki hajalle, koska vain rikkinäisen voi korjata. Joskus täytyy antaa periksi ongelmille, jotta löytää ratkaisun. Joskus täytyy nostaa kädet pystyyn ja todeta, että ei kykene, ei osaa, ei tiedä eikä ymmärrä. Kukaan ei voi ottaa minua kädestä kiinni, jos puristan jyrkänteen rystyset valkoisina. Ironista, mutta totta.

Koen, että tässä vuodessa on ollut kysymys juuri tästä kysymisen, antaumisen ja uuden inspiraation etsimisen kierteestä. Syyskuussa kokosin erityisesti kesän aikana mielessä pyörineitä ajatuksia postaukseen, jolle annoin nimeksi Herääminen. Olen pitkin vuotta miettinyt, miksi teen sitä mitä teen, miksi kirjoitan, miksi tämä blogi on olemassa, millaisia päämääriä minulla on vai onko yhtään. Olen kysynyt itseltäni, miksi aloitin ja miksi jatkan. Miksi en luovuta, vaikka uin ajoittain kaulaa myöten tyhjissä papereissa ja sanoissa, jotka eivät sovi yhteen toistensa kanssa.

En kuitenkaan ryhtynyt silloin vastaamaan näihin kysymyksiin, vaikka aioin. Blogi vaipui uudelleen hiljaisuuteen, koska... Hitot, silloin en edes tiennyt, miksi. En tiennyt, mitä minulta puuttui. Tässä labyrintissä sitten harhailin kunnes löysin Otto Izakaya Expressin sekä Oton ja Alexin. kerta kaikkiaan mahtavat kaverukset blogin takana.

Esittelen poikien blogia lyhyesti, jotta pysyt kärryillä siellä ruudun takana. Perustasolla jutun juju on tämä: Otto ja Alex, halusivat tehdä jotain uutta ja erilaista, etsiä itseään, tehdä muutoksen elämässään. Tie vei heidät ensin Australiaan asumaan ja tekemään töitä vajaan vuoden ajaksi, minkä jälkeen he päättivät palata kotiin pidemmän kaavan mukaan: reissaamalla pitkin poikin Aasiaa reilun neljän kuukauden ajan. Blogin tekstit ovat Oton käsialaa, kuvat Alexin taideteoksia. Alex on ammatiltaan valokuvaaja, ja jälki on sen näköistä. Klikkaa linkkiä tuossa yllä ja ota itse selvää lopusta perusinfosta! Minä jatkan seuraavaksi pääasiaan.

Ensimmäinen lukemani teksti kertoi Oton ja Alexin seikkailuista Kambodzassa Angkor Watin temppeleillä. Upposin tekstin ja kuvien tunnelmaan välittömästi, matkustin hetkessä kauas pois arkisesta Suomen syksystä positiivisen energian ja vaikuttavien kokemusten maailmaan. Luin tekstin toisensa perään ja lopetin vasta kun kello oli kaksi aamuyöllä. Jätin blogiin pitkän haltioituneen kommentin, jonka Otto otti ilolla vastaan. Siitä lähtien olen seurannut blogia aktiivisesti ja nauttinut maailman kaukaisista aarteista Oton ja Alexin mukana. Käytän kommenttien kirjoittamiseen aikaa ja energiaa, jotta ne olisivat sekä kannustavia että hyödyllisiä. Näen vaivaa, ja se kannattaa.

Miksikö? Siksi, että Otolla on ainutlaatuinen taito herättää  miljöö, kulttuuri, henkilökohtaiset kokemukset ja niiden herättämät tunteet ja ajatukset henkiin persoonallisella tavalla. Siksi, että Alex vangitsee kaiken edellä mainitun kuviinsa kauniisti, tyylikkäästi ja monipuolisesti. Siksi, että kaikesta mitä nämä kaksi tekevät, välittyy aito kunnioitus ja rakkaus maailmaa, erilaisia kulttuureja, toisia ihmisiä ja luontoa kohtaan. Arvostan lukijana ja kirjoittajana erityisesti tunnetta, avoimuutta, rehellisyyttä, rohkeutta ajatella ääneen, sujuvaa ja elävää kieltä ja blogeissa tietenkin myös valokuvia, joista näkyy kuvatun kohteen lisäksi jotain, mitä ne ovat kuvaajassa heränneet. Otto ja Alex ovat antaneet minulle kaikkea tätä. Blogi on täynnä positiivista elämänasennetta, rohkeutta haaveilla ja toteuttaa unelmia, tahtoa mennä sinne minne muut eivät ole menneet ja vilpitöntä halua kannustaa toisia tekemään samoin. Olen hymyillyt, nauranut, huudahdellut, hämmästynyt, innostunut, tuntenut myötätuntoa, huokaissut helpotuksesta, liikuttunut - olen kokenut valtavan määrän erilaisia tunteita tässä pikajunassa erilaisten maailmojen halki. Olen löytänyt runsaasti hyödyllistä informaatiota ja muutaman uuden matkakohteen jo valmiiksi kilometrien mittaiselle listalleni.

Kaikkein merkittävin lahja, jonka olen saanut, on kuitenkin kokemus siitä, kuinka paljon voimaa sanoilla voi olla. Tämä tuli esille kahdella tavalla: toisaalta siinä, mitä Otto ja Alex ovat saaneet aikaan minussa ja toisaalta siinä, millä tavalla he ovat ottaneet vastaan palautteen, jota olen heille antanut. Sen jälkeen kun on täytynyt luopua kirjoittamisesta kokonaan yli puoleksi vuodeksi, tuntuu hienolta nähdä, että ajatukseni välittyvät sellaisina kuin ne tarkoitin ja että niistä on apua. Tietoni ja kokemukseni lukemisesta ja kirjoittamisesta ovat päässeet pitkästä aikaa hyvään käyttöön. Olen myös elävä esimerkki siitä, kuinka paljon voi saada aikaan tekemällä sitä mistä aidosti pitää. Otto ja Alex ovat sytyttäneet minussa juuri sellaisen inspiraation roihun, jollaisen toivon joskus antavani omille lukijoilleni. Otto ja Alex ovat motivoineet minua ajattelemaan ja uskomaan sekä luoviin että matkailuun liittyviin unelmiini, mikä on erittäin arvokasta erityisesti täällä harmaan talven keskellä.

Nyt näen huomattavasti kirkkaammin sen, miksi kannattaa kirjoittaa, miksi kannattaa yrittää silloinkin kun se on vaikeaa. Näen sen, mitä voin saada, jos vain jaksan kehittää tätäkin blogia niin pitkään, että se palvelee tarkoitustaan mahdollisimman hyvin. Olen lähempänä useita päämääriä ihan vain sen ansiosta, että olen saanut kulkea mukana teidän matkalla.

Kiitos, Otto ja Alex. Kiitos hienosta blogista ja ilosta, jota levitätte ympärillenne. Kiitos siitä, että olette noin innostuneita, että jaksatte jakaa ajatuksianne, fiiliksiänne, mielipiteitänne ja kokemuksianne toisten kanssa, että teette sitä mitä teette. Olette mahtavia tyyppejä molemmat!

Ja nyt jätän pallon teille, jotka luette tätä postausta. Käykää vilkuilemassa Oton ja Alexin tarinoita. Jos mielenkiintoa riittää, suosittelen lukemaan blogin kaiken sisällön. Niitä varten, jotka haluavat vähän pikaisemman katsauksen, olen listannut joitakin postauksia, jotka kolahtivat erityisen syvälle ja joiden arvelen antavan aika hyvän käsityksen kaverusten meiningistä.

1. Welcome
2. Explore Bali all around
3. Singapore by night
4. Shanghai in 24 hours
5. "Stressiloma Halong Baylla
6. Hanoi - Aasian Pariisi
7. Angkor WHAT - Angelina Jolien jalanjäljillä
8. Been there, Don det - Laos
9. Pokhara - maailman makeimpia maisemia
10. Taj Mahal - Maailman kaunein rakennus

Löydät Oton ja Alexin myös Facebookista, Instagramista, bloglovinista ja blogilistalta. Alexilla on myös omat nettisivut osoitteessa alexaalto.com

Noin, vilkuilkaa noita. Toivotan nyt hyvää joulua Otolle, Alexille ja kaikille jotka ovat lukeneet tämän tekstin. Palaan blogin pariin viimeistään vuoden vaihduttua uuden motivaation voimin.

Lopuksi vielä muutama biisi, joita kuuntelin tätä postausta kirjoittaessa:








15.12.2014

Sukellus

Seison meren rannalla yksin, lähes täydellisen hiljaisuuden ympäröimänä. Hiljaisuuden rikkoo vain meren kohina ja sen rinnalla kulkeva tuuli, jonka kuiskeesta yritän saada selvää. Hiekka tuntuu kuumalta jalkojeni alla ja tekee minut levottomaksi; haluaisin olla jo liikkeellä, haluaisin olla jo vedessä, mutta epäröin. En tiedä, pitäisikö minun lähestyä merta askel kerrallaan rannasta päin vai juosta suoraan veteen niin kovaa kuin pystyn. Vilkaisen oikealle vähän matkan päässä komeilevaa laturia kohti. Laituri on leveä, uusi ja tukeva, ja sen päähän on rakennettu valtavat portaat, joita pitkin voisin laskeutua suoraan syvään veteen. Minulla ei kuitenkaan ole tapana päästää itseäni helpolla, joten käännän katseeni kaukana vasemmalla siintävän niemen kärkeen. Niemi on kallioinen, joten pääsisin veteen vain ylittämällä useita mustia kiviä, joita vasten aallot löivät voimalla ja arvaamattomassa tahdissa. Vaikka löytäisin tien niemen kärkeen, voisin kaatua ja satuttaa itseni, jolloin matkani katkeaisi ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan. Vedän henkeä ja totean, että laituri ja niemi eivät ole vaihtoehtoja. Tehdäkseni tämän oikein minun täytyy olla rohkea. Minun täytyy antaa veden nielaista minut, kuljettaa minua kunnes löydän sen mitä etsin.

Aurinko tulee tervehtimään minua pilvien takaa, ja silloin näen Amyn, ensimmäisen päähenkilön jonka elämästä aloin kirjoittaa. Hän seisoo vedessä ja viittoilee innokkaasti minun suuntaani. Aalto tyrskähtää häntä vasten ja hän nauraa ihastuksissaan, onnellisempana kuin viimeksi tavatessamme. Hän pitää katseensa koko ajan minussa, vetoaa minuun koko persoonansa voimin, vaatii minua ottamaan ensimmäisen askeleen kohti syvyyksiä, Syvyyksiä, joiden takana jossain kaikki hänen ystävänsä ja vihollisensa yrittävät selvityä maailmassa, jonka ääriviivat minun pitäisi pian piirtää lukijoita varten, heitä varten, itseäni varten. Jossain tuolla meren keskellä on vastaukset kaikkiin kysymyksiin, jotka ovat sekoittaneet pääni ja luovuuteni. Jossain tuolla, tuntemattomassa, viileässä vedessä, meren tyrskyissä: siellä ne ovat, enkä yhtäkkiä enää tiedä, mitä vielä odotan. Suljen kaiken muun mielestäni ja juoksen, juoksen ja juoksen kunnes tulen Amyn kohdalle. Hän puristaa kätensä käteni ympärille ja nyökkää hyväksyvästi. Otamme yhdessä viimeiset askeleet ennen kuin sukellamme veden alle.

* * *

Alkusyksyllä kuvailin tuntemuksiani suunnilleen tällä tavalla. Olin pitkään kirjoittamatta, en edes vilkaissut Young Fightersin luonnoksia. En yhtä ainutta kertaa yli puolen vuoden aikana. En edes antanut itselleni lupaa ajatella juonenkäänteitä tai yksityiskohtia, joiden paikkaa yritin vielä vuosi sitten epätoivoisesti asetella oikeille paikolle.

Viime kuukausien ajan olen katsellut ja kierrellyt siellä ja täällä Amyn ja muiden romaanin henkilöiden lähellä, Olen kulkenut heidän ajatuksissaan ja tunteissaan tunnista toiseen, päivistä toiseen. Olen ottanut tekstin taas työstettäväkseni, ja olo on kuin olisin lähdössä sukeltamaan valtamereen ilman seuraa ja suojavarusteita.

Se tuntuu yhtä pelottavalta kuin kuulostaa.

Mutta nyt on aika taas kirjoittaa. Nyt on aika hypätä ja sukeltaa.

Ensimmäiseksi kirjoitin ensimmäisen luvun kokonaan uudelleen. Sen sisältö on nyt aivan erilainen kuin edellisessä versiossa, ja olen muutoksiin enemmän kuin tyytyväinen. Tietenkin luonnos on aina luonnos, joten pääsen parantelemaan sitä myöhmmin. En anna sen häiritä. Tavoitteeni on olla tällä kertaa järjestelmällinen ja ratkaista ongelmat siinä järjestyksessä kuin ne eteen tulevat, määrätietoisesti ja yksi kerrallaan. Istun koneen ääressä niin pitkään, että saan kirjoitettua edes muutaman sanan joka päivä. Ahmin päivittäin inspiroivaa ainesta, muunmuassa tv-sarjoja, elokuvia, blogitekstejä, musiikkia, valokuvia ja kirjoja. Täytän mieleni tunteilla ja ajatuksilla ja odotan hetkeä, jolloin ne räjähtävät ulos tekstin muodossa. Apunani on myös sekä uusia että vanhoja ystäviä, joiden läsnäolo ja tuki on korvaamatonta. Sen arvoa ei voi mitata.

Joululoma alkoi perjantaina kuin tilauksesta. Odotan suurella mielenkiinnolla, mitä seuraavat viikot tekevät luovuudelleni, kuinka ne herättävät tekstini henkiin.

Young Fighters on tullut takaisin. Minä olen tullut takaisin, Amy on tullut takaisin. Vaikka olenkin vähän kauhuissani, olen myös innostunut ja luottavainen. Uusi sivu on kääntynyt. Nyt sukelletaan eikä tulla ylös, ennen kuin tämä tarina on valmis kokeilemaan siipiään.

- Terveisiä flown kynnykseltä